Muistan sinut, Alma-ystäväni

Teksti: Terttu Laitinen

Luokkatoveri oli Alma-äitinsä kanssa muuttanut naapuriini omakotitalon yläkertaan. He olivat alun perin kotoisin kauniilta Ylä-Pirkanmaalta. Tampereella tuttavan ompelimossa mittatilauksena valmistettiin upeita asuja.

”Hyvä kello kauas kuuluu” pitää paikkansa, sillä vaativatkin asiakkaat saivat mieleisiään luomuksia Alman ateljeesta. Hän ompeli keittiössä ja monitoimihuone palveli sovitustilana ja makuukammarina. Näin hän ansaitsi elantonsa itselleen ja tyttärelleen.

Äitini käsityötaito oli riittävä neuleiden osalta, mutta ompelukoneen käyttö vierasta. Lasten asusteista alkaen meidän perhettä vaatetti vaatturi ja pukuompelija.

Oli vilskettä, kun lähitienoon lapset kokoontuivat pihaamme leikkimään. Yhdessä koettiin onnistuminen ja häviäminen. Kun tarvittiin lisäporukkaa joukkueisiin, niin rohkea veli kiipesi tikapuita pitkin yläkertaan pyytääkseen Maijaa nelimaali- pesäpallojoukkueeseen. Kuurupiilo ja tuikut syksyllä lisäsivät jännitystä ulkoleikeissämme.

Koulun kevät- ja joulujuhliin sain uuden koltun ja arkeen käyttövaatetta. Harvakseltaan   käytiin kaupungissa Stiina- lastenvaatekaupassa.

Vuodet vierivät ja koulutiemme erkanivat niin, että Maija ja veljeni kävivät koulua naapurikunnassa ja minä jatkoin omaa polkuani sisäoppilaitoksessa. Lomillani uudet kankaat mukana riensin Alman ompelimoon.  Muotilehtiä selaillessa ja mittoja otettaessa kerroin miten me oppilaana omien mittojemme mukaan teimme peruskaavat ja kuosittelimme ne. Yöpuku, työtakki, villakankainen juhlapuku kuuluivat opetusohjelmaan.

Almaa ja minua yhdisti ompelu ja joskus hiihto metsikössä ja pelloilla merkityillä eripituisilla laduilla.

”Maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan…” kun sain valmistumiseni jälkeen vakituisen työpaikan satojen kilometrien päästä. Pitemmillä lomilla kävin tervehtimässä Almaa ja miestään. Hänetkin tunsin entuudestaan. Oman toimensa ohessa, Alma oli pidetty työväenopiston tuntiopettaja eri kylillä ja jonkin aikaa nahkapukineompelimossa.

Eläkeläisenä vietin pitempiä aikoja vanhempieni apuna. Silloinkin piipahdin naapuria tervehtimässä. Menetettyäni vanhempani parin vuoden sisällä ystävyytemme lujittui entisestään. Almakin jäi leskeksi. Kauempana asuneet perheelliset työikäiset tyttäret huolehtivat äidistään puhelimitse ja  tervehdyskäynneillään.

Aamusella tuumattiin sopivaa kävelyreittiä. Almalla potkupyörä ja minulla sauvat tukenani.  Reissullamme poikkesimme toisinaan leipomokahvilassa. Matkan varrella hautojenhoito ja joskus levähdys lehtilukusalissa. Opimme juna-aikataulut, kun lenkkimme sivusi päärataa. Milloin mikin tavara-, taajama- ja pikajuna suhahti vierestä. Molempiin suuntiin taajamajunia kiitettävästi seisakkeelta, kun vanha asema oli purettu. Nyt sitä ikävöidään. Isä ennätti maalata tauluksi tuon rakennuksen. Päiväkahveita on juotu kotoisasti puutarhassa sekä alakerran tilavassa keittiössä.

”Ystävyys yhdistää kaikki, yhdessä toimimaan...”

Houkuttelin ystäväni viikon täysihoitoon lomaselle. Lenkkeilyt jatkuivat sielläkin. Saunasta pulahdimme altaaseen ja nautimme noutopöydän herkuista. Virkistyimme fyysisesti ja henkisesti. Juttukavereiden hauskoja murteita oli kuultavissa. Virikeohjaaja kysyi vieraiden esiintymishalukkuutta  illanvietossa. Olin ollut paikassa aiemmin, joten tiesin varautua nuotteihin. Pimputtelin pianoa ja Mansen murteella kerroin avioparin Eilan ja Rampen arjesta.

Joskus piipahdimme naapurikunnassa ostoksilla ja perehdyimme oman kuntamme maaseutumatkailuun Lammaspaimen- putiikin tarjontaan avoimet ovet-päivänä. Kiva kokemus oli heittäytyä humoristisen teatteriesityksen juoneen.

Kun aloin hyväksyä kierrättämisen, niin ostelin kirpputoreilta vintage-vaatteita, joista taitava ompelija loihti kivoja asuja. Kokoni muuttuessa suuremmaksi, lisäkangasta löytyi saumanvaroista, vyöstä, helmasta olkoon asu tirolilainen tai villakankainen emännänpuku.

Sovitusreissulla esitin Almalle suunniteltuja ohjelmiani ikään kuin kenraaliharjoituksena. Meillä oli lystiä.

Ollessaan vetreä ystävä täytti toiveeni ompelemalla minulle kotiseutuni kansallispuvun. Almalla oli edelleen nuoruusvuosina oppimansa taito. Arvokkailla kansallispuvuilla oli runsaasti käyttöä juhlissa ympäri vuoden. Pukuuni kuuluva tykkimyssy nyplättyine pitseineen täydensi aikuisen naisen asua.  Haaveilin feresiä myös esiintymisasukseni.  Valitsemani kankaat poikkesivat perinteisistä.

Pidin ystävääni yhteyttä puhelimitse ja kirjeitse. Joskus vihjasin, että voisimme olla sisaruksia, sillä ikäeroa meillä oli 20 vuotta. Hänellä kyllä enemmän elämänkokemusta. Kysyessäni sota-ajasta hän  kertoi maaseudun naisten antamasta työpanoksesta.

Räsymattooni alkoi ilmestyä lisää mustia raitoja. Kuulin ystäväni sairaudesta ja kuolemasta. Hänen maallisen elämän päättyminen kouraisi minua syvältä. Kiitän ajasta, jolloin hän oli ”sijaisäitini” ilon ja surun aikana. Yhteisymmärrystä molemmin puolin. Haudalla kynttilää sytyttäessäni muistan säkeen: ”Vielä mä kerran sen virren, sun kanssasi laulelen...”